"Tulee aika"
Saarna tekstiin Kirje heprealaisille 8: 8-11.

Aika on jotakin hyvin arvoituksellista. Mitä aika oikeastaan on? Onko se, niin kuin meille on opetettu, neljäs ulottuvuus pituuden, leveyden ja syvyyden rinnalla? Onko se jotakin, millä ei ole alkua eikä loppua? Onko se ikuisuuden mitta? Vai onko se vain ihmisen kokemus jostakin? Onko se ennen muuta ihmisen peruskokemus?

Me oikeastaan voimme vain kuvailla aikaa tai puhua siitä symbolisesti.
Ajat vaihtuvat, me sanomme. Aikaa vaihtuu vuoden kierrossa, vanha aika jää taakse ja uusi on edessämme. Aika vaihtuu vieläkin suuremmissa kehissä: vanha aika, keskiaika, uusi aika, moderni aika, postmoderni aika. Aika mittaa muutosta.

Aika kuluu.
Hyvänä, rattoisana hetkenä aika kuluu nopeasti. Ystävien seura, uppoutuminen mielenkiintoiseen tehtävään, mukaansa tempaava kirja saavat ajan rientämään. Ajan kulumista ei huomaa. Aika mittaa kokemusta. Mutta odottavan aika tai kärsivän ihmisen aika on pitkä: aika ei tahdo kulua.

Aika rientää.
Lapsena tuntui joskus olevan loputtomasti aikaa. Mutta kun katsoo omia lapsiaan tai lapsenlapsiaan, tajuaa, miten aika rientää. Tajuaa, miten aika on jo rientänyt omalla kohdalla. Rientävä aika on tehnyt tehtävänsä ja jättänyt minuun jälkensä. Ajan riennosta kertovat uurteet kasvoilla, harmaantuneet hiukset, lyhentynyt askel.

Aika pysähtyy.
Aika pysähtyi kun sinut saavutti viesti läheisesi poismenosta. Oli vain se hetki. Aika pysähtyi kun rakastuit. Oli vain se hetki. Aika pysähdytti sinut.

Mitä se aika on? Mittayksikkö? Neljäs ulottuvuus? Vain ihmisen kokemus? Erityisesti ihmisen kokemus?

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla."
Tämä viisaus tulee vastaamme Pyhästä Kirjasta vuosituhansien takaa. Kaikella on aikansa. Pyhän kirjan viisas Saarnaaja jatkaa: "Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta, aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa, aika itkeä ja aika nauraa."

Kun tätä viisautta - yksinkertaista mutta ajatonta viisautta - kuuntelen, ymmärrän jotakin tästä ajasta, jota elän, ymmärrän jotakin oman elämän ajasta. Aika on lahja, mutta katoava lahja. Aika kuluu, juoksee, pysähtyy jokaisen kohdalla. Niin se on aina tehnyt ja tulee aina tekemään. Minun kysymykseni on: Mihin minulla juuri nyt on aika? Istuttamiseen vai repimiseen? Rakentamiseen vai purkamiseen? Itkuun vai nauruun? Vihaan vai rakkauteen? Mihin käytän saamani katoavan lahjan? Mihin käytän minun aikani? Mihin käytän ihmisille annetun ajan?

Heprealaiskirjeen kirjoittaja lainaa profeetallista tekstiä Vanhasta testamentista, Jeremian kirjasta: "Katso, tulee aika, Sanoo Herra."
Profeetta sanoo, että tulee uusia aika, jolloin tuhotun tilalle luodaan uutta elämää, jolloin vanhan liiton tilalle tehdään uusi liitto ja jolloin pyhä kaupunki Jerusalem rakennetaan sellaiseksi, ettei sitä enää voida tuhota, uudeksi Jerusalemiksi. Niinä päivinä Jumala kirjoittaa lakinsa meidän sydämiimme ja kaikki tuntevat Jumalan.

Raamatussamme ajalla on kahdenlainen merkitys. Se aika, mikä meillä on, on meille annettu aika. Se on aika, jota ei saa hukata. Se aika on käytettävä oikein. Carpe Diem!, on tästä tuttu kehotus.
Mutta on myös Jumalan aika, joka meidän pitäisi pystyä näkemään. Raamattumme sanoo, että meille on joskus vaikea nähdä, mitä Jumala on tekemässä ja luomassa: "Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -ettekö huomaa?" (Jes 43, 19). Usko Jumalaan merkitsee, että on - ei vain tartuttava käsillä olevaan hetkeen - vaan myös tarkattava, mitä tapahtuu ympärillämme. Mitä näkyy horisontissa? Mikä uusi perspektiivi elämään, historiaan ja tapahtumiin on syntymässä? Missä syntyy sellaista uutta, mikä on riippumaton meidän rakkaista realiteeteistamme.

Tarina kertoo, että 1920-luvulla, vai liekö ollut 1930-luvulla, Siperian aroilla rakennettiin rautatietä. Rautatie kulki viivasuorana tasaisen aro halki. Rautatie näytti jatkuvan loppumattomiin - taivaanrannan taakse.
Rautatien rakentamistyötä saapui pääkaupungista tarkastamaan poliittinen virkamies, joka oli poliittisesti pätevä, mutta jonka muu elämänkokemus ja koulutus oli jäänyt vähäiseksi. Hän tutustui rakennustyötä johtavan insinöörin kanssa työn edistymiseen. Poliittinen virkamies katseli aron yli kulkevaa rataa. Hänen hämmästyksekseen näyttivät raiteet liittyvän yhteen kaukana tasangolla. Näytti, että siellä kulki vain yksi raide. Poliittisen virkamiehen mielestä radan rakentamisessa täytyi jotain olla hullusti. Kiukun punaamin kasvoin tarkastaja tiedusteli insinööriltä, mikä oli syynä siihen, että kirkot yhtyivät tuolla kaukana. "Kunnioitettu toveri", vastasi insinööri rauhallisesti, "se johtuu vain horisontista ja perspektiivistä."
Tämä vastaus sai tarkastajan karjaisemaan: "Ei saa olla mitään horisonttia eikä perspektiiviä, ne on otettava heti pois!"

"Ei saa olla mitään perspektiiviä" - tämä saattaa olla monen ihmisen kokemus tänään. Ei saa olla mitään "Tulee aika" - odotusta. Kiihkeä hektinen aikamme elää suurta nyt - hetkeä. Ihailemme sitä, että monet asiat, jotka ennen veivät aikaa, kestivät kauan, tapahtuvat nyt - niin kuin sanomme - "reaaliajassa". Keskustelemme reaaliajassa maapallon toisella puolella asuvan, ehkä tuntemattoman ihmisen kanssa. Totumme päivä päivältä yhä enemmän asioiden nopeaan hoitamiseen. Nyt - hetki, tämä hetki ja tämä päivä ovat yhä tärkeämpiä. Nopeat voittavat hitaat, sanottaa usein liike-elämässä. Lapset ja nuoret seuraavat meitä aikuisia tässä hektisessä menossa. Kaikki on saatava heti. Eräs koululainen kirjoitti suureen päivälehteen kokemuksiaan vanhempiensa perspektiivittömästä elämästä:
"Nykyajan vanhemmat elävät instant - kulttuuria. He haluavat saada elämältä kaiken hauskan heti ja nyt.
Lapsia hankitaan kun tekee mieli, erotaan kun liitto ei enää huvita, otetaan uusia nais- tai miesystävä asumaan kotiin miettimättä, mitä lapset niistä tuumivat, ja sitten heitetään ne pellolle, kun rakkauden ensi huuma laimenee likaisiksi astioiksi ja roskapusseiksi. Lapset katsovat vierestä, kun ihmissuhteita pannaan uusiksi."

Eläminen vain reaaliajassa on vaarallista. Se jos mikä vie horisontin ja perspektiivin elämästä. Elämän perspektiiviin kuuluu kyky odottaa, kyky olla kärsivällinen, kyky käyttää aikaa asioiden sisäistämiseen, kyky olla toteuttamatta ensimmäistä mielijohdettaan, kyky kuunnella, mitä uutta on syntymässä ja mitä Jumala nyt luo, mitä on nousemassa esiin horisontissa. Perspektiivittömyys voi tarkoittaa myös sitä, että postmoderneina olemme tulleet historiattomiksi. Tärkeintä on vain tämä hetki.

Meidän kristillinen uskomme on aikakäsityksessään jollain tavalla paradoksaalinen. Meidän on tartuttava tähän hetkeen - carpe diem! - mutta samalla meidän on varottava elämistä vain tässä hetkessä. Meidän on varoitettava aikalaisiamme sitomasta itseään vain tämän hetken realiteetteihin, ja samalla meidän on kerrottava Jumalasta, joka luo uutta - jo nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Meidän on korostettava tämän hetken ratkaisujen ja tämän ajan ainutlaatuisuutta, mutta samalla meidän on puhuttava iankaikkisuus - perspektiivistä. Eläminen vain reaaliajassa vierottaa Jumalasta.

Miksi eläminen vain hetkessä on niin vaarallista? Ehkä siksi, että eläminen vain hetkessä, vain reaaliajassa, sokeuttaa meidän näkemästä elämän suurta perspektiiviä. Profeetta Jeremia, johon heprealaiskirjeen kirjoittaja liittyy, käyttää mielellään kahta sanaa: "tulevaisuus" ja "toivo". "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon"; "Sinulla on tulevaisuuden toivo." Eläminen vain reaaliajassa vie uskon Jumalaan. Usko Jumalaan antaa tulevaisuuden ja toivon. Mutta tulevaisuus ja toivo elämässä auttavat näkemään Jumalan. Tulevaisuus on Jumalan tulevaisuus. Jos on olemassa tulevaisuutta, se on Jumalan tulevaisuus. Jos on olemassa toivoa, se on Jumalan antamaa.

Joku on todennut, että meidän länsimaista elämäntapaamme leimaa tänä päivänä jossain määrin uskonnon pelko, pelko uskontoa kohtaan. Se johtuu varmaankin osittain niistä tapahtumista, joita viime kuukausina olemme olleet todistamassa ja joissa uskontoa on saatettu käyttää pahojen tekojen peitteenä. Uskonnon pelko voi nousta myös siitä, että alamme kokea reaaliajassa, perspektiivittömässä ajassa elämisen tyhjyyden. Alamme ehkä aavistella, että jotakin meiltä puuttuu, mutta emme ole vielä valmiit myöntämään, mitä meiltä puuttuu. Jumala lupaa, että kun aika tulee, hän kirjoittaa lakinsa meidän sydämiimme. Me kaikki tunnemme Jumalan, tässä asiassa meidän ei tarvitse opettaa toinen toistamme. Silloin ihmisyys on jumalallista.

Pertti Luumi
E-Mail: pertti.luumi@lastenkeskus.fi